Kysymys, joka jakaa kuulijakuntansa voimakkaasti kahteen kategoriaan.
Monilla keskustelupalstoilla samaa kysymystä puidaan uudestaan ja uudestaan. Joku on rehellinen ja sanoo, ettei voi rakastaa toisen lasta. Toinen ei voi ymmärtää ja syyttää toista sairaaksi ja epänormaaliksi. Eikö tässä asiassa voisi olla muitakin vaihtoehtoja, kuin joko/tai?
Edelliseen äitipuoli-keskuteluun liittyen, tämä asia myös pyörii usein mielessä. Samoin pyörii ne keskustelupalstojen syyttävät sormet, jos erehtyy olemaan omille tunteilleen rehellinen ja sanomaan, että en rakasta. Asia on äärimmäisen herkkä ja siitä on vaikea puhua. Jopa itsestä tuntuu vaikealta todeta se tosiseikka, että rakkaus toisen lapsiin ei syty samalla tavalla kuin rakkaus omaan lapseen tai uuteen puolisoon.
Kun perhe on kasautunut yhteen aikuisten parisuhteen myötä, alkaa perheen muut jäsenet vasta tutustumaan toisiinsa ja totuttelemaan toisten jatkuvaan läsnäoloon. Lapsia ärsyttää uusien perheenjäsenten tuomat tavat ja mua ärsyttää kun lapset ei lue mun ajatuksia, niin kuin oma lapsi tekee. Vaaditaan aikaa.
Asian myöntäminen ääneen tai näin julkisesti on erittäin haastavaa sen aiheuttaman kriitikin vuoksi. En kaipaa ketään kertomaan minulle, miltä minusta pitäisi tuntua ja tulisiko uuden puolison lapsia rakastaa heti ensi hetkestä. Se, että rakastan omaa lastani maailman eniten, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö välitä ja huolehdi lapsipuolista samalla tavalla. Kun ennen on rakastanut yhtä, nyt pitäisi oppia tuntemaan ja rakastamaan kuutta (ja itseään siinä jossain välissä myös!), yhtälönä se on erittäin haastava. Välttämättä lapsikaan ei ole vielä valmis päästämään kovin lähelle, joten jopa hänestä välittäminen voi välillä olla vaikeaa.
Tämä asia on mietityttänyt aika ajoin, ja toivon että minun ja lapsipuolteni suhde tiivistyy. Ehkä se välittäminen ja huolehtiminen muuttuu joku päivä rakkaudeksi, mutta tahdon antaa sille aikaa. Toivoisin tämän kaltaista terveeltä pohjalta käytävää keskustelua enemmän julkisuuteen ilman syyttelyä tai mustamaalaamista. Uskon myös avoimuuden tässä asiassa olevan paras tie edetä. Kasvojen peittäminen äitipuolen rakastavalla naamiolla ei välttämättä vie ensiaskelia kauemmaksi.
Mitä mieltä sinä olet?
Älkää kivittäkö. Tukekaa.
Voi lintuni, on sinulla opetteleminen uuteen rooliisi….mutta se ei tule hetkessä opittua, vaan se on yhtä pitkä opiskelu kuin elämän koulu. Väitän että kyllä toisen lasta oppii rakastamaan, ainaskin minä olen oppinut rakastamaan kaikkia lastenilapsia tasapuolisesti ja heidän (velipuolia ja sisarpuolia)..Aikanaan omat vanhemmat kun erosivat ja isäni meni uusiin naimisiin en koskaan ole suostunut sanomaan hänen vaimoansa..Äitipuolekseni..vaan hän on isäni vaimo..Enkä koe loukkaavani häntä kuitenkaan…Minun korvaani kun tuo Äitipuoli ei kalskahda kovin herttaiselle….Joten parempi on…Isäni vaimo. Myös Äitini meni naimisiin uudestaan enkä olisi missään nimessä sanonut hänen miehestään Isäpuoli…Vaan hän oli Äitini aviomies…Enkä silläkään loukannut häntä, vaan hän oli mukava mies…Mutta eihän minulla ole myöskään velipuolia eikä siskopuolia…Vaan kaikki ne ovat veljiä ja sisariani…Koen kuitenkin isäni vaimon kivaksi ihmiseksi, pidän hänestä ja aina olemme tulleet toimeen keskenään. Heillä on kaksi poika joista olen aina sanonut että ovat veljiäni ja olen oppinut rakastamaan heitä aivan kuin näitä muitakin…Onneksi sinulla on Kallio turvanasi ja tukenasi…haleja lintuni <3