Muutto oli ja meni. Se oli useamman ihmisen kahden päivän äärimmäinen rutistus, jossa kysyttiin hermoja, voimia ja hyviä istumalihaksia. Iso kiitos kaikille apujoukoille ja muonittajille!
Tavaroita on laitettu pikku hiljaa paikalleen. Ensin siistiytyi keittiö ja olohuone, sen jälkeen lastenhuone ja oma makkari. Laatikoita on vielä isot määrät purkamatta, mutta huonekaluhankintoja odotellessa, ne saavat odottaa varaston perällä.
Vaikka etukäteen oli tiedossa että muuton jälkeen voi iskeä pieni shokki uudesta elämäntilanteesta, ei todellisuuteen voinut varautua. Ensimmäinen järkytys oli se, että töihin ei enää tarvinnut mennä. Vaikka työ loppuvaiheessa otti enemmän kuin antoi, on se vuosia rytmittänyt elämää. Lisäksi siirtyminen työssä käyvästä yksinhuoltajaäidistä viiden lapsen kotiäidiksi ei käy aivan mutkattomasti. Varsinkaan, kun en ole ikinä pitänyt itseäni kotiäiti-tyyppinä (enkä pidä vieläkään), se lisää haastetta hitusen.
Helpotusta tilanteeseen ei tuo se, että olen lähes koko elämän saanut tehdä asiat omalla tavallani. Ajan myötä on syntyneet rutiinit kodinhoidossa, lapsenhoidossa ja -kasvatuksessa, pyykinpesutyylissä ja ruoanlaitossa. Voitte kuvitella kun kun kaksi vastakohtaa kohtaavat, molemmissa perheissä on omat vahvat rutiinit ja omat vahvat perheen päät, jo on molemmilla nielemistä uusien tapojen oppimisessa… Mun tapa ei ole se oikea, se on vain opittu vuosien saatossa, todettu hyväksi ja pidetty itsestäänselvänä toimintatapana. Mutta kun omista pinttyneistä tavoista pitäisi joustaa, oppia uusia tapoja ja sulautua toisten rutiineihin… Siinäpä soppa ja isommallekin miehelle ja naiselle tekemistä!
Pienen pikantin lisähaasteen tilanteeseen tuo oman pikkumimmin ajoittain raastava koti-ikävä eikä oma uusien paikkojen tutustumisen kammo. Pikkumimmin ikäväkohtauksiin ollaan otettu käyttöön postilaitoksen näppärät palvelut sekä Skype. Myös puheluita ollaan soiteltu säännöllisesti mummuille ja papoille, enolle ja tädille. Ystävänpäivän lähestyessä pienen muiston tulee saamaan myös laajempi ystäväpiiri. Kirjeen lähettämisessä on mystistä voimaa, samoin niiden saamisessa. Saatuja kirjeitä ja kortteja on jo ripusteltu seinille ja jääkaapin oveen ja ne muistuttaa pientä siitä, että häntä muistetaan vaikka välimatkaa onkin enemmän kuin ennen. <3
Tuo oma uusien paikkojen kammo on ollut olemassa niin kauan kuin muistan. Sen olemassaoloa ei ole ennen muistanut kuin satunnaisilla ulkomaanmatkoilla ja kaupunkivierailuilla etelä-Suomessa. Kotikaupungin nurkat ja kuppilat on tulleet vuosien varrella niin tutuiksi, ettei siellä oikein uusia paikkoja löydä kovalla etsimiselläkään. Kun uusi kotikaupunki on lyhyitä vierailuja lukuunottamatta täysin tuntematon, on uusia tilanteita ja paikkoja mahdotonta välttää. Jos niitä alkaa välttelemään, joutuu istumaan kotona neljän seinän sisällä ja menettää hitaasti mutta varmasti viimeisetkin järjen rippeet. Pienin hitain askelin olen yrittänyt rohkaistua, ja olenkin jo vähän päässyt tutustumaan kaupunkiin, kauppoihin, lenkkipolkuihin, puistoihin, kirjastoon ja kuntosaliin. Hiljaa hyvä tulee… Kallio on ollut uskomattomana tukena jokaisena hetkenä. Apua, olkapäätä ja rohkaisua löytyy vuorokauden jokaisena tuntina, tilanteesta ja kellonajasta huolimatta. <3
Pikkumimmin kanssa iltaisella seikkailulenkillä uudessa kotikaupungissa <3
Lapsien suhtautuminen muuttoon ja meidän tänne tuloon on ollut yleisesti ottaen uskomattoman hieno. Kallion lapset ovat jakaneet huoneen pikkumimmin kanssa mukisematta, leikit ovat sujuneet moitteettomasti ja yhteinen sävel on löytynyt nopeaan. Myös suhtautuminen minuun on ollut ihana, vaikkakin jokainen lapsi reagoi persoonansa mukaan uuteen komentelijaan. 🙂 Osalle on haastellista, kun perheessä onkin toinen silmäpari lisää huomaamassa pienet lipeämiset huoneen tai keittiön siivouksessa. Kaikesta huolimatta, elo on ollut sopuisaa, vaikkakin välillä haastavaa erilaisista toimintatavoista johtuen.
Itkua ja naurua on siis riittänyt viimeisen kahden viikon aikana uudessa kodissa. Voin rehellisesti sanoa, että odottamaton tunnemyrsky muuton jälkeen olisi romuttanut jo alkumetreillä toimimattoman parisuhteen. Positiivisten ja negatiivisten tunteiden ryöppy on ollut sanoinkuvaamattoman voimakas ja runsas, että se olisi voinut saada herkän mielen synkäksi. Juuri tämän takia minulla on Kallioni, vahva, sinnikäs, periksiantamaton ja täynnä rakkautta oleva mieheni. <3 Sanat eivät riitä kertomaan sitä onnentunnetta, jota tunnen kun rinnallani on henkisesti vahva mies, joka haluaa tehdä elämästäni hyvän ja rikkaan sanoin ja teoin. Pelkkä katse riittää kertomaan sen rakkauden toista kohtaan, sanoja ei tarvita.
Uskon, että ensimmäiseen kahteen viikkoon on tiivistetty tulevan vuoden ”kriisit” isossa perheessä. Tilanteet helpottaa pikku hiljaa, rutiinit hioutuu yhtenäisemmiksi ja perheeseen löytyy yhteinen suunta, jota kohti ollaan menossa. Pikkumimmi innostui aloittamaan telinejumpan yhdessä Kallion tyttären kanssa, itse uskaltauduin hankkimaan jäsennyyden paikalliselle jumppasalille ja uusi kirjastokorttikin on plakkarissa. Lisäksi sain tilattua pitkästä aikaa lisää matonkuteita (17 kg) ja inspiraation iskiessä saatan virkata muutaman maton vaikka kirppikselle myyntiin ja pikkumimmin askartelutarvikevarasto kasvoi kummasti pienen Tiimari-vierailun myötä.
Lähitulevaisuudessa olisi tiedossa paikallinen hiihtoloma, joka tuo monenlaista lisätekemistä ja -tapahtumaa lapsille ja koko perheelle. Takataskussa olisi myös Turku-Tukholma miniristeilyliput koko konkkaronkalle, mikäli rohkaistumme isona joukkona liikkeelle lähtemään. Saapa nähdä, innostunko starttaamaan ruotsin kielen oppinnotkin tässä lähiaikoina… 🙂
Myötätuulta ja syvältä rinnasta kumpuavaa iloa ja naurua kaikille toivoo:
Mummy + 6 others!
